Vuosi 2014 lähestyy loppuaan. Tänä vuonna meillä on vieraillut Ushkon lisäksi monta muutakin karvakuonoa, tässä lyhyesti heidän tarinansa.
Vuodenvaihteessa 2013-2014 kohuttiin Virolahdelta löydetystä pentutehtaasta jossa oli 50 mäyräkoiraa. 37 näistä koirista päätyi huostaanotetuiksi, 8 lopetettiin ja 5 jäi omistajalleen. Nämä 37 huostaanotettua koiraa sijoitettiin uusiin koteihin muutaman eri eläinsuojeluyhdistyksen voimin. Pääkaupunkiseudun eläinsuojeluyhdistykselle mäykkyjä päätyi kymmenen. Kyseisessä yhdistyksessä vaikuttava tuttuni soitti minulle ja jotenkin puolivahingossa lupauduin ottamaan meille kaksi koiraa hoitoon… Niinpä tammikuussa meille saapuivat pitkäkarvaiset kääpiömäyräkoiraurokset jotka ristin Suloksi ja Sisuksi. Alku oli sitä mitä nyt voi pentutehdasoloissa eläneiltä koirilta odottaa. Sulo oli todella arka ja se piti kantaa ovista ulos ja sisään. Sisäsiisteydestä ei ollut kummallakaan mitään tietoa, molemmat pelkäsivät miehiä ja kättä pidempiä esineitä (mm. siivousvälineet) ja kaikki normaaliin kotiin liittyvä oli outoa ja ihmeellistä. Koirat olivat myös takkuisia, laihoja ja huonossa kunnossa ja haukkuivat pari ensimmäistä päivää ihan tauotta, siis myös yöllä. Onneksi haukkuminen loppui kolmantena yönä, koska aloin jo muistuttaa zombia enemmän kuin ihmistä. Sisu vietti meillä kuukauden ja ehti juuri oppia joitakin tapoja, mm. pääsääntöisesti sisäsiistiksi, kunnes muutti omaan kotiinsa. Sulo oli meillä kaksi kuukautta ja se ehti kehittyä huimasti niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Parin tunnin lenkitkin sujuivat loppuaikoina ihan kevyesti, ja koira reipastui huomattavasti. Mäykyistä tuli noin 700 kyselyä, joten kotiehdokkaiden joukosta saatiin valita parhaat päältä, moni hyvä koti jäi ilman koiraa. Joskus niinkin päin.
Helmikuussa huomasin tutun facebookseinällä ilmoituksen jossa etsittiin aralle koiralle kotihoitopaikkaa maalta, paikasta jossa olisi jo entuudestaan koiria. Tämä koira, Siiri, sattui olemaan Lahdessa eli ihan kivenheiton päässä, joten se tuli meille kolmanneksi hoidokiksi mäyräkoirien oheen. Siiri oli noin 4-vuotias pystykorvasekoitus joka oli tullut Suomeen pentuna Venäjältä Elämä Koirille ry:n kautta. Siirin omistaja oli muuttanut kaupunkiin eikä koira sopeutunut sinne ollenkaan yrityksistä huolimatta. Koira oli todellakin arka, etenkin kovat äänet ja valot pelottivat sitä ja ensimmäiset pari viikkoa se lymyili kevythäkissä piilossa. Sitten siitä tulikin oman porukan kesken reipas ja leikkisä neiti, tosin ääni- ja valoarkuus olivat niin syvällä että ne tuskin koskaan poistuvat täysin. Siiri muutti omaan kotiinsa toukokuussa.
Maaliskuussa hoitoon putkahti nuori saksanpaimenkoirasekoitus Keke, joka oli hyvin samalla tavalla arka kuin Siiri. Myös Keken kodinetsinnästä vastasi Elämä Koirille ry. Tämä koira oli aivan ihana ja sellainen jonka olisin pitänyt itse jos olisin tehnyt niinkuin sydän sanoo. Järki voitti kuitenkin, koska kuusi omaa koiraa on varsin riittävä määrä. Keke tuli erittäin hyvin toimeen laumassa ja myös kissoista se tykkäsi. Sisätiloissa se oli mukava pehmoleluja lussuttava, rauhallinen poika ja arkuus ei maalla ollut ollenkaan häiritsevää. Keke löysi kodin heinäkuussa, mutta joutui ikävä kyllä itsestään riippumattomasta syystä kotia vaihtamaan. Nykyinen koti on rescuehenkinen ja kokenut, ja pojalla menee siellä hienosti.
Toukokuussa hoitoon saapui vajaan vuoden ikäinen Meri, jolla oli saksanpaimenkoiran väritys, vinttikoiran kroppa ja joka suuntaan lepattavat korvat. Kuten Keke ja Siiri, Meri oli myös Elämä Koirille ry:n koiria ja oli joutunut vaihtamaan kotia arkuuden takia. Meri ei ollut kuitenkaan mielestäni varsinaisesti arka koira, lähinnä herkkä ja pehmeä. Meri ehti olla meillä vain kolmisen viikkoa kunnes hurmasi minulle entuudestaan tutun perheen ja muutti sinne.
Ushko tuli meille hoitoon kesäkuussa, muutama päivä Merin lähdön jälkeen, ja kodinetsintä jatkuu edelleen. Ushkon tarinaa ja taustoja löytyy muista blogikirjoituksista.
Sitten tuli heinäkuu ja Riku-mäyräkoira, Elämä Koirille ry:n kautta sekin. 9-vuotias mäyräkoiraherra paljastui varsin omatahtoiseksi ja tempperamenttiseksi tapaukseksi. Sen oltua meillä hoidossa jonkin aikaa aloin epäillä että sen terveydessä saattaisi olla jotain häikkää. Eläinlääkärissä selvisi, että sillä on sydämen vajaatoiminta ja etujaloissa nivelrikkoa ja luupiikkejä. Iän, terveydentilan ja luonteen takia katsoimme parhaaksi että herra jää saattohoitoon meille. Saattohoitoa on jatkunut kohta puoli vuotta ja kahden päivittäisen lääkityksen ansiosta Riku porskuttaa oireettomana ja reippaana menemään. Päivien määrää ei voi tietää etukäteen, voihan olla että tämä persoonallinen mäyräkoira elää vielä vuosiakin, mutta loppuelämän laatu on tärkeämpää kuin sen pituus.
Näiden varsinaisten hoitokoirien lisäksi meillä on vieraillut viisi "tilapäismajoittujaa" jotka ovat olleet meillä hoidossa muutamista päivistä viikkoon. Uuden hoitolaisen ottaminen kutkuttelee taas, ja varmasti sellainen tuleekin kunhan tähän porukkaan sopiva, hoitopaikkaa tarvitseva koira löytyy.
